torstai 17. elokuuta 2017

Kaksi tuokiokuvaa


- Täällä näkee kaikenlaista, bussikatoksen penkillä istunut nainen naurahti. Olin samaa mieltä. Se, että pysäkille lyllertää kaksi vierasta kieltä melskaavaa pitkiin hameisiin ja päähuiveihin, hijabeihin sonnustautunutta naista lastenvaunuja lykkien, ei enää hämmästytä ketään. Mutta tämä:

Iso sininen avoauto, oikea vanhanajan kosla viilettää Vapaudenkatua  keskustaan päin. Etupenkillä kaksi rennon oloista kaveria, takana kolmas mies sotkuinen tukka tuulessa hulmuten. Mutta seurueen komein kunkku on etupenkin selkänojalla istuva iso musta koira! Uljaan näköisenä, mustavalkoinen pää korkealla se vauhdin hurmasta nauttien, vaiko sitä peläten katsoo tiukasti menosuuntaan päin. Mikä hauska, hillitön välähdys elämän monimuotoisuudesta! Etäisesti koira muistutti presidentin Lennu-koiraa, mutta tämän komistuksen rinnalla Lennu näyttäisi kääpiöltä.

Aikaisemmin päivällä olin torin toisella puolella apteekissa seisaaltani odottanut vuoroani yli puoli tuntia. Kun jokin istumapaikka oli vapautunut, siihen oli ollut monta minua huonommin liikkuvaa  ihmistä pyrkimässä. Olin jo harkinnut että lähtisinkö ja antaisin vuoronumerolappuni juuri sisään tulleelle vanhalle pariskunnalle, mutta päätin kestää loppuun asti ja vastedes toimittaa asiani jossain laitakaupungin hiljaisemmassa apteekissa. Mutta Suomen kansa on tottunut odottamaan, taisin olla ainoa joka huokaili ja vaihtoi kärsimättömästi painoaan jalalta toiselle. Juuri saapuneet mies ja nainenkin olivat asettuneet tyynen näköisinä seinän vierustalle seisomaan. Ja ovi käy koko ajan, kaiken ikäistä asiakasta lappaa sisään. Joitakin sentään poistuukin, vaikka välillä tuntuu kuluvan ikuisuus ennen kuin tauluille kilahtaa uusi punainen numerovalo. Eräässä loosissa naisasiakas näyttää jääneen suustaan kiinni, selittää seisoaltaan virkailijalle jotakin. Onkohan se päättänyt kertoa koko elämäntarinansa välittämättä vähääkään siitä, että pilvin pimein ihmisiä istuu ja seisoo odottamassa  vuoroaan! Päätän lähteä vaivihkaa kurkkaamaan mitä siellä oikein tapahtuu. Mutta en ehdi ottaa askeltakaan kun naisen edestä nousee huonokuntoisen  näköinen mies, joka ilmeisesti on istunut asiakastuolilla koko ajan ja nainen on ehkä keskustellut virkailijan kanssa hänen lääkitykseensä  liittyvistä asioista. Pariskunta lähtee etenemään kassoja kohti niin että nainen työntää rollaattoriaan ja mies seuraa lyhyin vapisevin askelin hänen perässään, pitää kummallakin kädellään naisen olkapäistä kiinni. Voi hyvä Jumala tätä ihmisen elämää! Näky saa kyyneleet silmiini, häpeän omia äskeisiä ajatuksiani. En nähnyt, miten he jatkoivat matkaansa, oliko heillä ehkä ulkopuolella kyyti odottamassa. Oliko nainen miehen omaishoitaja vai hädässä ystävää auttamaan lähtenyt lähimmäinen, pohdiskelin kadulle tultuani. Ja miksi miehen ylipäätään oli tultava sinne apteekkiin, eikö nainen olisi voinut hänenkin asiansa, vaikea tietää. 

Minulla oli lista asioita toimitettavana, mutta ilmeisesti apteekissa seisoskelu oli vienyt voimani niin, että hoidin vain pari kiireisintä asiaa ja puuskutin torinlaidan bussipysäkille. En edes vilkaissut torikahvilan tahi myyntipöytien suuntaan, vaan lopen uupuneena lysähdin bussikatoksen penkille istumaan. Onneksi ohi porhaltanut sininen avoauto komeine koiraherroineen pelasti päiväni!  Näky oli niin riemullinen, että me kaksi toisillemme tuntematonta naista jotka muuten olisimme istuneet puhumattomina eteemme tuijotellen, riehaannuimme rupattelemaan niitä näitä eikä pilvisen päivän hiostavan nihkeä sää tuntunut enää lainkaan niin uuvuttavalta kuin hetki sitten. 

perjantai 4. elokuuta 2017

Elämä on luopumista


Ikääntyessä sen huomaa, että elämä on luopumista, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin, kiitollisuutta siitä että ei ole vieläkin huonommin. Että on saanut elää ja kokea monenlaisia asioita, joista osaa muistelee ilolla, osan haluaisi unohtaa. Olisiko tämä  ensimmäinen kesä, jolloin en haikaile sen syvällisempää kesätunnelman kokemista kuin mitä minulle annetaan, mihin voimani riittävät? Olisiko viileällä säällä, sillä että parvekkeella tarkeneminenkin on jo harvinaista herkkua, osuutensa mielen tyyneyteeni? Vai olenko vain viimein kasvanut aikuiseksi, oppinut olemaan haikailematta enempää kuin mihin rahkeet riittävät.

Kesän kohokohtana muistoissani kimaltelee taannoinen, jo perinteeksi muodostunut kolmen sisaren tapaaminen Turussa. Lounas jokilaivalla, sukutapaamiset ja keskustelutuokiot ruokailuineen ja kahvitteluineen puutarhapöydän ääressä leppeässä kesäsäässä. Ja kotiinlähtöpäivän pökerryttävä kuumuus kauniin kaupungin kaduilla! Ehdottomasti kuluneen kesän kuumin päivä, jonka jälkeisenä yönä sydämeni läpätteli kuin pelästynyt pieni lintu. Onneksi on hyvät rytmihäiriölääkkeet.

Kesäisestä torista kerroin jo edellisessä jutussani. Melko harvakseltaan siellä on kuitenkin tullut käytyä. Tiistaipäivien kesäkirppiksellä satamassa käväisin silloin kun läheisilläni oli siellä myyntipöytä. Kansaa oli paljon, aurinko paistoi ja järvi kimalteli. Ja kesken kaiken lapsenlapsi sai tietää saaneensa kesätöitä ja siitäkös riemu repesi! Näinä aikoina kesätyöpaikan saantikin ennen syksyllä jatkuvia opintoja on kuin lottovoitto. Mutta iltaa kohti taivas tummeni ja kotiin ehdittyäni alkoi sataa kaatamalla. Kirpputoritavarat ja myyjät eivät onneksi olleet kastuneet kuin vähän ja myyntivoittoakin oli tullut ihan mukavasti.

Eilen oli aurinkoista. Sain viettää kivan keskustelutuokion ja tarjota ruokaa rakkaalle kuopukselleni. Iltalenkkipolun varrelta söin kesän ensimmäiset kitukasvuiset vadelmat, toin kanervankukkia keramiikkaruukkuun eteisen kaapin päälle. Mutta tänään on taas vuorossa sadepäivä ja ennusteessa salaman kuvia, joten iltapäivälenkki kesätauolta palaavalle kirjastoautolle taitaa jäädä tekemättä. Edellisellä kerralla kantamastani repullisesta kirjoja mikään ei kunnolla sytyttänyt. Tosin Helena Ruuskan kirjoittama "Elämän kirjailija Eeva Joenpelto" oli mielenkiintoinen. Eeva Joenpelto oli kahdeksankymmentäluvulla Lahden Seurahuoneella järjestetyn "Huoli kielen kaventumisesta" nimisen keskustelutilaisuuden paneelissa  Kerttu-Kaarina Suosalmen ja parin muun tunnetun kirjailijan kanssa. Ainoa mitä tilaisuudesta muistan oli se kun Eeva J. kesken vilkkaan keskustelun kaivoi laukustaan peilin ja siinä salintäyteisen yleisön edessä maalasi huulensa! Halusin lukea tämän persoonallisen oman tiensä kulkijan elämästä enemmänkin. Ja elämäkertateos puolestaan innoitti lukemaan hänen Kaakerholman kaupunkinsa, joka samoin kuin Neito kulkee vetten päällä on odottanut hyllyssäni lukemattomana vuosikymmenten ajan. Muut hänen kirjansa olen lukenut mutta toisin kuin Eeva Kilpi, Joenpelto ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini. Nyt tuntuu että aika olisi kypsä niidenkin uudelleen lukemiselle, joten ei hätää vaikka tämän päiväinen kirjastoautolla käynti jäisikin tekemättä.

Loppukesän suurin tapahtuma lienee häät naapuripitäjässä. Lahjan kanssa ei ole ongelmia, mutta mitä ihmettä panen päälleni? Vielä suuremmalta ongelmalta tuntuivat kengät, mutta onneksi Ecco-myymälästä löytyi koukkuvarpaisiini sopivat pehmeät jalkineet, jotka tosin muistuttanevat enempi aamutossuja kuin juhlakenkiä! Mutta on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin ja oltava haikailematta kaupan hyllyllä komeilleiden korkkareiden ja oman kadotetun nuoruuteni perään. Oltava kiitollinen että pystyn sentään omin voimin  kävelemään, vaikka totuttelua uudet kenkäni vielä kaipaavatkin. Vaan entäs se vaate? Edellisissä häissä käyttämäni puku on kummasti kaapissa kutistunut ja toisenkin asun hameosa vaatisi parin kolmen kilon laihduttamisen mikä taas vaatisi niin suurta tahdonvoimaa että sitä tuskin tähän hätään löytyisi.

Naistenvaateliikkeen myyjä josta ennenkin olen kertonut, sai taas kerran vakuutettua minut siitä että heiltä ei todellakaan löydy mitään minulle sopivaa! Että oijoi ja voi kun kaikki on jo myyty! Että kun tämä on sitä aikaa jolloin kesävaatteet on myyty eivätkä syksyn mallistot ole vielä saapuneet. (Vaatteita rekit täynnä! Sekä normaali että alehinnoilla.) - Ai housupukuja? Ei sellaisia ole meidän mallistossa lainkaan!  Ja mustat pellavahousut myytiin loppuun jo alkukesästä, hän ylen ystävällisesti ja valitellen selittää. Alun alkaen olin nimittäin mennyt kysymäänkin sellaisia Turun matkalle, maininnut myöhemmin kesällä tarvitsevani hääasunkin. Kesken kaiken pahoittelunsa hän kuitenkin nappaa täpötäydestä rekistä sinikirjavan pitkän mekon loipakon, arvelee että se voisi sopia minulle, kehottaa jopa sovittamaan mutta en jaksa innostua. Joillakin aikaisemmilla käynneilläni olenkin itse löytänyt sieltä sopivan vaatteen, mutta nyt en välittänyt ryhtyä etsimään vaan päätin myöhemmin suunnistaa muihin kauppoihin, joita niitäkin myyjärouva ylen auliisti minulle esitteli! Kyseisessä liikkeessä on kyllä positiivisemmalla asenteella varustettuja myyjiäkin, mutta aamulla liikkeen ovien avauduttua kyseinen tehopakkaus touhusi siellä yksinään.

Känykkääni kilahti juuri viesti: "Saapunut varaus Budapestin varjot, noutopaikka kirjastoautot."  Eli onko sinne nyt kuitenkin sateesta ja mahdollisesta salamoinnista huolimatta lähdettävä...

Hyvää loppukesää kaikille!

JK 9.8.2017   Eilen eräässä toisessa liikkeessä kohtasin toisenlaisen myyjän. Hurmaava nuori nainen, joka heti asiakkaan toiveet kartoitettuaan tietää, mitä hänelle esittelisi. Rautainen alan ammattilainen, jollaisia näinä aikoina ei enää uskoisi olevan olemassakaan!